Cockerspanieli metsästyskoirana
Cockerspanieli – pieni taskuraketti
Aurinko nousee taivaanrannasta, maa kimaltaa kastepisaroista ja usvaa vielä leijailee maiseman yllä. Pieni musta spanieli tutkii iloisesti ja vauhdilla ojanpientaretta. Metsästäjällä on haulikko valmiina, sillä spanieli on kiihdyttänyt hännän heilutustaan. Kas nyt tapahtuu: komea fasaanikukko lähtee rääkäisten lentoon ja pikku spanieli jää odottamaan mitä tuleman pitää. Metsästäjä pudottaa linnun ja antaa pienelle ystävälleen luvan lähteä noutoon. Spanieli lähtee innolla ja tulee pian takaisin iso kukko suussaan. Miten se oikein mahtuukaan pieneen suuhun? Innokkaan luovutuksen jälkeen koira jää odottamaan uutta käskyä.
kuva Jaana Sagulin
Mikä tämä spanieli on? Ei, se ei ole englanninspringerspanieli. Ne eivät koskaan ole yksivärisiä, eivätkä ole yleensä näin pieniäkään. Tämä spanieli on cockerspanieli. Harva suomalainen tietää, että cockerspanieli on Englannissa nk. Major Gundog-rotu eli se on labradorinnoutajan ja englanninspringerspanielin jälkeen suosituin lintukoirarotu ja nimenomaan metsästyskäytössä. Rodun koirat kilpailevat todella aktiivisesti field trialeissa eli paikallisissa metsästyskokeissa ja niillä on siellä oma luokkansa. Rotuun valmistuu joka vuosi lukuisia FT Ch:ta eli Englannin käyttövalioita. Niillä on siellä jokavuotinen mestaruuskisakin eli The Cocker Championship, joka on erittäin kovatasoinen kilpailu.
Rotu on kotimaassaan jakautunut tiukasti show-tyyppiin ja working-tyyppiin. Eri tyyppeihin jakautuminen alkoi jo ennen ensimmäistä maailmansotaa. Kuitenkin vielä 1950-luvulla selkeästi näyttelylinjaisia koiria kilpaili field trialeissa. Niitä kyllä silloin tällöin sekoitetaan toisiinsa, mutta harvemmin systemaattisesti ja tavoitteellisesti jalostaen. Kummallakin puolen varjostaa näytön puute eli näyttelykoirilla ei ole näyttöä koepuolella ja koekoirilla ei ole näyttöä näyttelypuolella. Poikkeus vahvistaa tietysti säännön: FT Ch Speckle of Ardoon oli näyttelylinjaisen isän ja käyttölinjaisen äidin jälkeläinen. Se voitti 1970-luvulla kolme kertaa peräkkäin mestaruuden ja on näin ollen edelleenkin kaikkien aikojen voittoisin spanieli mestaruuksissa mitaten. Ja on moneen kertaan jokaisen nykypäivänä elävän working-linjaisen cockerin sukutaulussa.
Show-tyypin ja working-tyypin erottaa selvästi ulkomuodosta. Jokainen on varmasti nähnyt näyttelylinjaisen cockerin. Käyttölinjainen on ulkomuodoltaan sporttisempi, niillä on paljon vähemmän karvaa, korvat ovat yleensä korkeammalle kiinnittyneet ja kallo on leveämpi. Niiden runko on yleensä myös pidempi kuin näyttelylinjaisella. Ne ovat kokoonsa nähden hyvin voimakkaita ja kestäviä.
Alla kuvat rodun kahden eri jalostuslinjan edustajasta.
Käyttölinjan uros. Kuva: Nina Menna.
Näyttelylinjan narttu. Kuva: Taava Nevapuro.
Cockerin hyvät puolet
Merkittävimmät ovat pieni koko, tehokkuus ja tarkkuus riistan löytämisessä. Hyvin koulutettu cockeri on tehokas metsästäjän apulainen ja pienen kokonsa puolesta se menee sellaisiinkin paikkoihin, mihin suuremmat rodut eivät pääse. Parhaimmillaan cockeri on suhteellisen suuressa riistatiheydessä ja tiheiköissä, joihin suuri koira ei mahdu. Cockeri on omimmillaan lehtokurppajahdissa, johon se on alun perin jalostettukin. Pääosin cockerit ovat kevytrakenteisia, eikä tassujen, ym vaurioiden riskit ole niin suuret kuin isommilla roduilla. Cockeri on helppo kuljettaa mukana pienen kokonsa vuoksi ja se on myös erittäin sopeutuvainen erilaisiin olosuhteisiin. Lisäksi se on erittäin energinen ja toiminnantarmoinen, joten se jaksaa työskennellä raskaissakin maastoissa. Ne ovat myös väsymättömiä noutajia. Ne ovat myös erittäin sosiaalisia niin muiden koirien, kuin ihmistenkin kanssa, joten niitä on yleensä helppo pitää. Viimeinen, mutta ei aivan merkityksetön asia on se, että cockeri on keskimäärin erittäin hauska koira, jonka kanssa puuhatessa ei tulee tylsää.
Cockerin huonot puolet
Cockerin huonoiksi puoliksi voidaan mainita koko, joka saattaa esimerkiksi paksun ja upottavan lumipeitteen kanssa muodostua ongelmaksi. Tosin ne ovat hyvin sitkeitä, joten talvikaan ei ole este niille, korkeintaan hidaste. Toinen ongelma on, että näyttelylinjaisilla joillakin yksilöillä on vähäinen kiinnostus riistaan ja suhteellisen alhainen miellyttämisenhalu ja koulutettavuus. Näyttelylinjaista valittaessa on syytä olla tarkka, millaisen pennun ottaa. Turkin hoito tuottaa myös ongelmia näyttelylinjaisten kanssa.
Mikä erottaa cockerin springeristä?
Englantilainen Andrew Robinson, joka spanieleiden on field trial tuomari, kuvaa cockerin ja springerin eroa seuraavasti: springerin hakukuvio on kuin tuulilasinpyyhkijä. Se pyyhkii puolelta toiselle metsästäjän edellä. Cockerin hakukuvio taas muistuttaa sulkaa, ollen edestakaisin sahaavaa ja pyörivämpää. Se tutkii tarkasti kaikki riistan kulkemat polut ja niiden jättämät hajut. Springerin hakukuvio pysyy samanlaisena hajuista riippumatta. Cockeri taas alkaa hakemaan kunnolla vasta, kun on hajuja.
Kieth Erlanson, joka oli vahva auktoriteetti spanielimaailmassa, mukaan cockerin tulee olla lyhyt runkoinen (ei kuitenkaan liian lyhytrunkoinen), jotta sillä olisi oikea cockerin liike, joka on lyhyitä reippaita askelia. Springerspanielit taas etenevät reippaalla laukalla ja ovat rakenteeltaan hieman pidempiä kuin cockerit. Tässä tietysti rotujen yhteinen tausta vaikuttaa, ja onkin cockereita, jotka esittävät springerimäistä hakua ja päin vastoin.
Erlandson kuvaa springerin ja cockerin erilaisia metsästystyylejä hauskasti. Springerin mentaliteetti on: ”Tässäpä meillä on maasto. Pirstotaanpa se palasiksi ja laitetaan kaikki riista liikkeelle.” Cockeri taas toimii seuraavasti: ”Tässäpä meillä on maasto. Viisi jänistä pakeni tässä eilen illalla, kaksi tuntia sitten fasaani käytti tätä polkua. Tuo pusikko näyttää käyttökelpoiselta, tutkitaanpa se. Tämä tuoksuu hyvältä ja tuo vielä paremmalta etc.” Toisin sanoen cockeri pitää maastoista, joissa on paljon riistaa. Springerille sillä ei ole niin paljoa merkitystä.
Koko on myös erottava tekijä. Cockerit ovat pienempiä ja kevyempiä kuin springerit. Ja tietysti väri erottaa usein rodut toisistaan. Cockeri voi olla lähes minkä tahansa värinen maksanvärisestä blue roan and taniin. Springeri on aina mustavalkoinen tai maksavalkoinen ja joskus niillä on tan-merkit.
Cockeri on usein myös temperamenttisempi ja niillä on voimakas taipumus olla individualisteja ja itsenäisiä. Rodun harrastajat kutsuvatkin cockereita ”devilish cocker” (pirullinen cockeri), koska ne saattavat varsinkin nuorena saada päähänsä kaikenlaisia vallan erinomaisia ideoita. Englantilaisten asiantuntijoiden mielipiteitä lukiessa he kokevat, että cockerit ovat nykypäivänä hieman kovempi luonteisempia, kuin springerit. Tietysti tässäkin yksilöiden väliset erot voivat olla suuremmat kuin rotujen kokonaisuudessaan.